Aloitin uuden blogin, sillä vanha blogini kun
tuntui niin masentavalta ja surulliselta ja se miten sinne on kertynyt asiaa jo monien vuosien varrelta. En sano että tämänkään blogin tarkoitus on olla mitenkään sen iloisempi, muttei myöskään täysin surkua täynnä. Tahdon jakaa ajatuksiani, tunteitani ja elämääni jonnekkin, jossa se säilyy.
Vanhasta blogistani mm. huomasin sen miten paljon olen henkisesti kasvanut tähän päivään mennessä.
Vaikka elämä onkin tuottanut paljon onglemia ja mm. itse voin sanoa että psyykkeeni on erittäin heikoilla rankkojen suhteiden, elämän vastoinkäymisten ja valtavan stressin takia.
Voin silti sanoa että nykyään menee joissain asioissa paremmin. Olen tyytyväinen elämääni yleisesti ottaen, vaikka vaikeaa on juuri nyt viimeaikoina ollutkin.
Mulla on tosi huomaavainen, rakastava ja ihana mies, kaksi suloista rottalasta, muutama aito ystävä, ihana perhe, kaunis koti.. ja silti..
Mielenterveysongelmat ovat tuntuneet pahentuneen. Olen jatkuvasti masentunut, menettänyt elämästäni 2 tärkeää ihmistä, olen käynyt tämän talven aikana ulkona niin vähän, etten juurikaan edes tiedä millaisia säitä on ollut. Aamuauringon paisteessa olen toisinaan istuskellut ja nauttinut siitä lämmöstä ja kesänmuistojen hyvästä tunteesta.
Olen myös sairastellut, mutten ole saanut vaivoihini apua. Rauhoittavat auttavat kyllä oireisiin ja lääkäri käski niitä syödä, jos ne helpottavat. Se tosin ei ole kovin kestävä keino, sillä pian joudun ostamaan lääkkeeni katukaupasta, koska yksityinen lääkäri ei suostu uusimaan enää reseptiäni, eikä myöskään julkinen lääkäri.. Toivon suuresti, että aikuispsykiatrinen osaa auttaa asioissa.
Uskon että suurin osa ongelmistani johtuu juurikin ongelmistani joita en käsittele, enkä ole kykenevä käsittelemään. Löysin yhdestä privablogistani erittäin hyvän tekstin.
"Paljastamme itseämme vahingollisille ihmisille, jotka hylkäävät meidät ja halveksivat meitä - ihmisille, jotka eivät ymmärrä meitä. Tällaisten kokemusten jälkeen me vakuutamme itsellemme uudelleen, että meissä on jotakin perustavaa laatua olevaa vikaa. Saatamme alitajuisesti etsiä sellaista rakkautta, johon me olemme tottuneet, vain löytääksemme lisää syyttelyä ja hylkäämistä."
SSRI-lääkitys aikoinaan tuhosti aivoni, tunteeni.. aivan kaiken. Enne tunsin olevani viisas, tunteva, erittäin kiltti, empaattinen, ajatteleva ja paljon parempi kuin nyt. SSRI auttoi unohtamaan kaiken.
Se auttoi sivuuttamaan kaikki ikävät ajatukset, mutta lopulta se päätyi siihen, etten voinut enää hallita lainkaan itseäni, tunteitani.. en juuri mitään. Koin toisinaan järkyttäviä hermoromahduksia, joiden aikana purin kaiken kasaantuneen tuskan ulos viiltelemällä, itkemällä ja huutamalla 1-3 tuntia.
Enää en kykene tuntemaan onnellisuutta, syvää rakkautta, en osaa usein edes ajatella omaa ulkonäköäni, ellei vierelläni ole joku paljon itseäni kauniimpi..
Nämä vauriot ovat kestäneet nyt 3 vuotta ja tuskin koskaan katoavat.
Koen olevani toisinaan tunteideni ylä- tai alapuolella. Nämä samat oireet ovat kuvailleet aivan jokainen SSRI-lääkitystä syönyt lähipiirissäni. Jokainen kertoo olevansa nykyään tunnemykkä, lähes täysin tunteeton.
Sitäkö on hyvä ja terve elämä??
En siis suosittele kellekkään SSRI-lääkitystä omasta puolestani.
Toivon hoitoneuvottelussa saavani oikeaa apua ongelmiini. Olen vielä toiveikas, sillä se on viimeinen vaihtoehtoni.
